Hosha on 16-vuotias nuori harkovalaisnainen, joka kirjoittaa nimimerkillä. Hän on syntynyt ja elänyt suurimman osan elämästään Harkovassa.
Siellä kuluivat hänen tavalliset arkipäivänsä, koulunkäynti ja lapsuus. Venäjän hyökkäyssodan alettua Hoshan perhe joutui muuttamaan väliaikaisesti pienemmälle paikkakunnalle.
Lähtöpäätöstä ei tehty heti, vaan vasta huhtikuussa 2022, jolloin Hosha oli vielä lapsi. Uudessa paikassa perhe asui noin kolme vuotta.
Tuo aika toi mukanaan paljon uusia kokemuksia ja opetti arvostamaan yksinkertaisia asioita sekä sopeutumaan jatkuviin muutoksiin.
Vaikka Harkovassa on edelleen vaarallista, Hosha kertoo, ettei hän enää pysty elämään ilman kodin tunnetta.
Siksi paluu tuntuu väistämättömältä – ja samalla siltä, että on aika kääntää yksi elämänvaihe päätökseen ja aloittaa seuraava.
Hosha kirjoittaa säännöllisen epäsäännöllisesti omasta elämästään sodan keskellä.
------
Joillekin muutto merkitsee uusia mahdollisuuksia, elämän seuraavaa vaihetta, mutta minulle se tarkoitti kiireessä pakattuja matkalaukkuja ja kotia, jonka jouduin jättämään taakseni ajatuksen kanssa:
”Palaanko minä vielä edes kerran näiden tuttujen seinien luo?”
Katsoin huonettani ja yritin painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan: tyhjää häkkiä, jossa olivat papukaijani ja jotka nekin piti kiireessä viedä isoäidin luo; käytävään levitettyä vuodetta, jossa vietin monia öitä ja joka antoi minulle edes hieman turvallisuuden tunnetta – niin pientä, haurasta ja epävarmaa, että se särkyi jokaisen ilmahälytyksen myötä. Katsoin lelujani ja ymmärsin: jättäessäni ne taakseni, myös lapsuus päättyisi.
Mutta ukrainalaisten voima teki minuun suuren vaikutuksen tuona huhtikuun päivänä vuonna 2022. Meitä autettiin löytämään koti toiselta alueelta, kauempaa rintamasta. Tutustuimme talon hyvin ystävällisiin omistajiin ja uusiin naapureihin. Ja me aloimme elää uudelleen.
Eläminen poissa kotoa on jo itsessään vaikeaa, mutta kun sydämesi ja sielusi kaipaavat omaa Harkovaa etkä voi palata sinne, siitä tulee jo fyysisestikin kivuliasta.
Silti tästäkin voi löytää jotakin myönteistä. Täytyi hyväksyä karvas kokemus ja jatkaa eteenpäin. Olen oppinut muun muassa istuttamaan perunoita, joita naapurit toivat meille ja kärsivällisesti selittivät, miten niitä on parasta hoitaa.
Olen tutustunut uuteen kaupunkiin – Kropyvnytskyihin, joka otti meidät niin lämpimästi vastaan. Kävin Koryfeien teatterissa – Ukrainan ensimmäisessä ammattiteatterissa. Se sai minut rakastumaan kirjallisuuteemme ja taiteeseemme ja auttoi ymmärtämään, että voimme elää tätä elämää: etsiä uusia ystäviä, saada uusia kokemuksia, mutta myös olla unohtamatta vanhoja ja jo pitkään tuttuja ihmisiä. Ja kaikesta huolimatta jatkoimme koulunkäyntiä etäopetuksen kautta ja hankimme koulutusta.
Mutta vuoden 2023–2024 sähkökatkosten ja blackoutien aikana oli hieman vaikeampaa: kun sähköä ei ollut 4–5 tuntiin, internet katosi eikä etätunneille enää päässyt. Ostimme kynttilöitä, kasan taskulamppuja ja varavirtalähteitä – ja vielä nytkin ne ovat erittäin hyödyllisiä.
Sillä valitettavasti sähkökatkot ovat jälleen palanneet. Olen jo noin kuukauden elänyt 2/2-aikataulun mukaan (toim. huom: kaksi tuntia sähköä, kaksi tuntia ilman sähköä). Ja tietysti ajan myötä siihenkin tottuu ja täytyy sopeuttaa elämänsä näihin kahteen tuntiin.
Mutta kaduilla jylisevät generaattorit. Se tarkoittaa, että voin rauhassa ostaa elintarvikkeita tai juoda kahvit kadulla tai kahvilassa.
Minä palaan kotiin. Mutta jotkut eivät palaa enää koskaan, sillä uudelleen rakennetut seinät tulevat heille olemaan aina vieraita. Mutta nekin voi täyttää uusilla muistoilla ja iloisilla hetkillä.
Tärkeintä on löytää itsestä voimaa, eikä luopua siitä.
Siksi nyt kaikki muuttuu, ja minä olen ollut siellä, missä minun on kuulunutkin olla.
Jokaisessa tarinassa on loppu. Minulle se on ollut onnellinen loppu. Nyt minua odottavat jo tapaamiset ystävien kanssa, kävelyt kaupungilla, yhdessäolot läheisten kanssa sekä uusien paikkojen ja taidegallerioiden vierailut.
Tunnen jo tämän onnen ja haluan kokea ja elää sitä jälleen mahdollisimman pian.
Hosha
